”I know you and you can’t sing” . ”That’s alright, you should hear me play the piano”.  the Smithsin Morriseyn kuvitteellista sanailua kuningattaren kanssa   Queen is dead levyn nimiraidalla.

Musiikkiopettajani  mielestä Frank Sinatra ei ollut hyvä laulaja.

”Mikä hirveä ”tulkinta” tämä on?” kysyi eräs kuuntelija, eräänä aamupäivänä Scott Walkerin kohtalokkaasta, okei, hieman ylidramaattisesta tulkinnasta.

Onko tämä ”Rufus Wainwright” ?, oli erään kuuntelijan kommentti Antony Hegartyn persoonallisesta laulutavasta.

Persoona, sehän se , äänen kautta hahmottuu mieltymyksemme laulajien olemukseen. Makuja on monia ja makuasioista ei sovi kiistellä, mutta mikä sen herkullisempaa.

Suosikkilaulajiini kuuluvan Elvis Presleyn lataus oli aikoinaan niin käsittämätöntä monille, että huomio kiinnittyi herran lantioon: Elvis the Pelvis! Oikeaan osuivat, koko kroppa miehen laulaessa resonoi ja mitä alempaa voima lähtee, sitä rock’n rollimpaa se on.

Elvis on ikoni, jonka kuvaa myös Morrissey monesti lainaa, vaikkakin hänen selityksensä kaikenvoipasta kaihosta on hieman analysoivampaa miehen sanomisen täyttyessä oivaltavista  verbaaleista letkautuksista.

”Something is squeezing my skull”,on avausraidan nimi- onko vanne kiristänyt päätäsi, kysyi aikoinaan myös puolustusvoimain ”palikkatesti”.  Tästä on hyvä jatkaa.

Bruce Springsteen, U2, Stevie Wonder, filmitähdet ja popstarat heittivät timanttisen keikan.

Esityksistä voi olla montaa mieltä mm. amerikkalaisen siirappimaisuuden äitelyystasosta, mutta biisit olivat makeita, ihan valiojoukkoa.

A Change Is Gonna Come, viikon valioartistin Sam Cooken elämää suurempi manifesti, Bob Marleyn One Love, Pete Seeger ja Bossin This Land Is Your Land ja U2:n Pride, kaikki kappaleita, jotka yksinkertaisella nerokkuudellaan kertovat enemmän kuin vaalikamppanjoiden älykkäät huippupalkatut ässät pystyvät koskaan kynäilemään.

Uskoa ja toivoa tähän maailmaan tarvitaan.

http://www.youtube.com/watch?v=Xg0wiOHc9tI

Levyjä on tullut ja mennyt ja kollegiomme on ollut vähintäänkin innostuneina ”vuoden levystä” jo tammikuusta saakka. Merkittäväähän on, että sanoo diggaavansa jotain levyä ennen kuin muut ovat edes siitä kuulleet.

Toisaalta viisas varovaisuus on poikaa, mutta liiallinen jahkailu saattaa kostautua. Esimerkiksi, jos levyä on tehty noin viisitoista vuotta on ehkä hieman liian aikaista arvioida levyä aiemmin kuin vasta noin vuonna 2020. Siis Guns N’ Rosesin levy  ei voi olla vuoden 2008 paras.

Ja ne ikisuosikit: Oasis on tehnyt niin paljon hyviä biisejä, että niitä on mahdoton ylittää uudella levyllä. Smithsin tupla best of on kyllä täydellisyyttä hipova, mutta eihän kokoelmia lasketa.

Elvis, Johnny Cash, Roy Orbison ja Joe Strummer, manan mailla kaikki. Clashin live Shea-stadionilla on kyllä hieno levy, antaen kuvan yhtyeen lavaenergiasta parhaimmillaan. Ja Siekkarit livenä lavalla noin 20 vuotta sitten, silkkaa hurmiota!

Kraftwerkiltä ei tullut tänä vuonna levyä.

Äh, palaan asiaan hieman myöhemmin, kun olen saanut täydellisempää totuutta asiasta.

Radio Helsingin 20 vuoden parasta levyä vuodelta 2008 esittelyssä  joulukuun ajan valiojoukossa maanantaista perjantaihin klo 11.30 , yksi per päivä.

Todd Rundgrenin keikalla mielessäni heräsi taas kysymys: Saanko suuttua artistille, kun hän pitkän uransa aikana saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen ja jättää suurimman osan vanhoista hiteistään soittamatta? Samaa kyselin itseltäni Rushin soittaessa Helsingissä noin vuoden päivät sitten ja aikanaan Ruisrockissa kun David Bowie soitti 90-luvun tuotoksiaan (Bowie ei tosin silloin ollut ensimmäistä kertaa Suomessa). Näin kaikki em. artistit ensimmäistä kertaa lavalla ja odotukseni olivat tietenkin korkealla.

Kaikkia konsertteja yhdisti se, että musiikillinen tarjonta keskittyi tuoreimpaan materiaaliin. Todd Rundgrenin keikalla ehkä räikeimmin; konsertin alkuun soitettiin viisi vanhempaa biisiä, jonka perään sitten koko uusi albumi alusta loppuun – 13 kappaletta tämän suuren taiteilijan uusimpia hengentuotoksia. Perään vielä kaksi tuttua kappaletta ja homma oli sitä myöten bye bye Finland.

Konsertit eivät missään nimessä olleet huonoja. Paitsi ehkä Bowie, jonka modernisoidut versiot muutamasta tutusta kappaleesta törmäsivät kirskahdellen mieleni sopukoissa soiviin herran kultavuosien sovituksiin, uusien laulujen jättäessä minut täysin kylmäksi.

On upeaa, että artistit kehittyvät. Ehdottomasti. Mutta jos 40-vuotisella uralla saapuu ensi kertaa jonnekin, niin toivoisihan sitä kunnioittettavan koko uran varrella tulleita ja menneitä faneja soittamalla tasapuolinen otos uran huippuhetkistä. Jos Todd olisi edes kertaalleen aiemmin käynyt soittamassa ne hittinsä meille, niin tilanne olisi aivan toinen. Ei minua harmita, kun Neil Young kahlaa uutukaisensa läpi kokonaisuudessaan. Hän on soittanut minulle suurimman osan hiteistään aiemmissa konserteissaan ja osoittanut, että hänenkin mielestään nämä kappaleet ovat hyviä.

Pulma ei tietenkään ratkea pelkästään tällä, huom. ensimmäinen kohtaamiseni David Bowien kanssa. Jokainen konsertti on jollekin yleisössä aina se eka kerta.

Kuten kaikki hittinsä Helsingin konsertissa soittanut Leonard Cohen lavalla kiitollisena totesi: ”Thank you for keeping these songs alive”. Siitähän tässä on kyse. Me fanit pidämme artistien lauluja hengissä, kunhan itse artistitkin muistavat tehdä niin.

The Right Stuff, suomeksi Valiojoukko on kertomus 1950-luvulla parhaista lentäjistä kootuista joukosta, jonka tarkoituksena oli lentää jonain päivänä avaruudessa. Äänivallit murrettiin ja kuussa käveltiin, tietää historia kertoa, kiitos paljolti näiden rohkeiden miesten ansiosta.

Samanlaista hurmoksellisuutta on radio Helsingin Valiojoukossa, joka pyrkii musiikilla rikkomaan äänivalleja ja tunkeutumaan sfääreihin ääniaalloilla.  Äänisfäärikadettimme Lasse Kurki pitää maanantaisin klo 9-13  hyvää huolta planeettamme herkän vaipan värinöistä soittamalla uutta musiikkia rinta rinnan klassikkojen kanssa. ”Suorastaan taivaallista! ”, kehaisevat hurmioituneet tahot.

Njassan kolmen aamupäivän pesti tiistaista torstaihin yhdeksästä kahteentoista ovat koelentoja aurinkokunnassamme ja joskus matkat vievät myös ” ylpeänä mennä sinne missä kukaan ihminen ei aiemmin ole käynyt…”

Avaruusajan klassikkoja ja myös lentämistä potkurikoneiden aikakaudelta on luvassa perjantaisin Uuge Kojolan ohjauksessa klo 9-12. Miehen kuuluisiin löytöretkiin kuuluvat maanläheisten sävelten lisäksi myös intergalaktiset rytmit ja äänenvärinät.

Miehiä tuuraa myös Markus Nordenstreng, milloin ei seikkaile Amerikassa etsimässä musiikin syvintä olemusta.

Rakkauden satellitteja, elämää Marsissa ja muita maailman parhaita kappaleita aamupäivisin yhdeksästä puolille päivin.

…muuten Valiojoukoksi nimettiin myös S.W.A.T. – Valiojoukko elokuva vuodelta 2003. Erikoisjoukon sankarit Colin Farrell ja Samuel L Jackson ovat myös levyttäneitä artisteja, edellämainittu teki Buddy Hollyn bändin Cricketsin alunperin tekemästä I Fought The Lawsta oman versionsa ja Samuel L Jackson heitti hillittömän bluesräpin Stagger Leen legendasta elokuvassa Black Snake Moan,  joka on saanut nimensä Blind Lemon Jeffersonin biisistä.

Tiesitkö, että 46 vuotta sitten listaykkönen Amerikassa oli the Tornados-yhtyeen Telstar, jonka vetävän avaruusvengin innoittaja oli  samanniminen tietoliikennesateliitti, joka heinäkuussa 1962  välitti suoraa televisiolähetystä Yhdysvalloista Ranskaan.